Valeronin tarinat ovat eriskummallisia olentoja täynnä. Olentoja, niin miellyttäviä kuin hirvittäviäkin, joiden kaltaisia eivät kuuntelijat Valeronissa nykypäivänä kulkiessaan kuitenkaan löydä. Tarinat eteläisimmästä etelästä pohjoisimpaan pohjoiseen, kertovat lohikäärmeistä, hirviöistä, jotka pitivät muinaista Valeronia pelon vallassa. Tarinat kuvaavat pelkoa taivasta kohtaan, kauhua matkamiehen sydämessä, kun hän näkee silmäkulmassaan mustan muodon taivaan sinistä vasten. Yhä puhutaan Ebafirissä Lohikäärmeiden laulusta, jonka voi kuulla kaikuvat pohjoisista Routavuorista. Harva se päivä kerrotaan tavernasta toiseen tarinoita havainnoista, jotka saavat matkamiehet yhä uudelleen nostamaan katseensa pelokkaina taivaalle. Mutta he eivät näe mitään– lohikäärmeitä ei enää ole.

Olin kahdeksan, kun isäni vei minut meren yli Carastasiaan. Cassias-akatemian luonnontieteellisessä museossa oli näytillä valtavan olennon luuranko. Näky, jota niin minä kuin moni muukaan sen nähnyt ei tule koskaan unohtamaan. Mustat luut, kuin palanutta hiiltä, laiha ja solakka muoto, jota suuret lepakkomaiset siivet olivat joskus kiidättäneet korkeuksien läpi. Lohikäärmeiden luurangot ovat mielikuvitusta herättävä tosiasia, jota kyynisinkään skeptikko ei voi kieltää. Cassias-akatemialla on kaksi kokonaista luurankoa, yksi täyskasvuinen, ja yksi nuorempi yksilö. Näiden lisäksi on valtava mutta hajanainen kokoelma yksittäisiä luita. Caedanin kuninkaalla on toinen kokonainen luuranko, joka on esillä Timanttituolin yläpuolella, kuninkaan valtaistuinsalissa. Indrinaksen kaupungissa on kaksi kokonaista luurankoa, ja Valtiaankaupungissa yksi, jonka kallo kylläkin varastettiin ennen Seledorilaissotia. Massaenemmistö luista on kuitenkin Ebafirissä, missä niitä pidetään suuressa arvossa. Täyttä määrää ei tiedetä, mutta maa saattaa sisältää satoja kokonaisia luurankoja, ja luiden salakuljettaminen sen rajojen yli, on kuolemalla rankaistava teko. Mutta jos lohikäärme, toiselta nimeltään kave, on oikea olento, ja niiden luita löytyy suuria määriä, voidaan kysyä: mitä tapahtui lohikäärmeille? Legendojen ja balladien hirmupedoille, joita vastaan varhaiset ihmiset sotivat. Vastaus on samaan aikaan yksinkertainen, ja monimutkainen.

Imperiumin perustaminen on monella tapaa käännekohta, joka jakaa maailman menneisyyteen ja nykyhetkeen. Ennen Kirkasmiekan Imperiumia, oli Valeron hajanainen ja epäjärjestynyt. Caedan oli jaettu kolmeen sotivaan valtakuntaan, Kyvana neljään, ja Ebellaria ja Suttlanti niin moneen, että niitä on turha edes yrittää listata. Ainoa yhdistynyt valtakunta, Arinothi-heimo, soti kyllä kapeiden kanssa, ja lukemattomat tarinat kertovat siitä, miten urhot haastoivat voimiaan lohikäärmeitä vastaan. Arinoth suhtautui kaveen, kuten myös maailmaan ja luontoon yleisesti, hyvin eri tavoin kuin sitä seuranneet kansat. Lohikäärmeen tappamisessa ei nähty mitään urhoollista, vaan urhoollisuus tuli ihmisten pelastamisesta, rauhan palauttamisesta ja reilusta kaksintaistelusta. Mutta kun uudet valtakunnat muodostuivat ja rauhoittuivat, Imperiumin synnyttyä Arinothin jälkeen, muuttui asetelma täysin. Lohikäärmeitä metsästettiin armottomasti. Suurin joukon, keihäin, sotakonein, ansoin ja myrkyin ne teurastettiin, tarkoituksena tappaa kaikki lohikäärmeet maailmasta. Se oli ajan henki; puhdistaa Valeron menneisyyden entropiasta. Polttaa pois kaaos uuden järjestyksen ja sivistyneen päivän tieltä. Vanhojen lohikäärmeiden suomut olivat kovia kuin karkaistu teräs, joten moni turvautui myrkytettyihin syötteihin, tai näännyttämiseen, lohikäärmeiden ruoan tuhoamiseen. Ja kun lohikäärmeet vetäytyivät pidemmälle, erämaille sivilisaation ulkopuolella, ihmiset seurasivat niitä. Kaikujen kenttien taakse itään, ja pohjoiseen Valastajanmeren toiselle puolelle. Sanotaankin, että pohjoisen viimeiset lohikäärmeet elivät kaukana, Valedien korkeuksissa, ja syvissä laaksoissa noiden Suurvuorten uumenissa. Edelleen kuullaan urheilta matkamiehiltä tarinoita siitä, miten he ovat nähneet lohikäärmeitä Valedien luona, ja kuulleet lohikäärmeenlaulua korkeuksista huippujen takana. Sama pätee jäätyneeseen pohjoiseen, ja valaanmetsästäjät sekä merimiehet kertovat tarinoita pohjoisen lohikäärmeistä, jäävuorilla, pohjoisella Valastajanmerellä. Tarinoiden mukaan nämä olennot, jos niitä on olemassa, eivät hyökkäile ihmisten kimppuun, vaan vetäytyvät aina pois. Niiden laulua pidetään kuitenkin silti pahana enteenä.

Viimeisimmät varmat havainnot tulevat kuitenkin maailman toiselta puolelta, Alatolista. Oikeiden lohikäärmeiden tiedetään eläneen Alatolin viidakoissa vielä Neljännellä aikakaudella, ja Valeronilaisten sotilaiden tiedetään nähneen niitä suurissakin määrin Eteläisten miekkaretkien aikana, kun Valtiaalliset joukot työntyivät viidakkoon, polttaen ja tuhoten ne edestään. Polttotyön ja metsästyksen seurauksena lohikäärmeet ovat kuitenkin tänä päivänä pitkälti kadonneet myös Alatolista, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Näiden viidakkolohikäärmeiden, jotka olivat pohjoisia serkuksiaan huomattavasti pienempiä, epäillään siirtyneen viidakoiden tuhon mukana itään, sisämaahan, koskemattomiin viidakoihin. Tarinoiden mukaan lohikäärmeitä elää yhä kiistellyn Tuhol-järven rannoilla. Ethabósin merirosvoherttuoiden tiedetään omistaneen pieniä lohikäärmeitä, ja jopa myyneen niitä Valeroniin.

Aiemmin mainittu poikkeus Alatolin lohikäärmeisiin olivat ne lohikäärmeet, joita Serenkain tiedetään kasvattaneen. Serenkain ritarikunta kasvatti ja jalosti lohikäärmeitä Alatolin valtauksen jälkeen. Sanotaan jopa, että jotkut heidän joukossaan kykenivät ratsastamaan niillä, tai hyödyntämään niitä muutoin taistelussa. Serenkain kapeiden sanottiin istuvan heidän olkapäillään, ja sylkeneen tulta heidän vihollistensa päälle. Valitettavasti suurin osa näistäkin lohikäärmeistä tuhoutui, kun vihollinen upotti At-el-Sānin saaren, Seledorilaissotien aikaan.

Nykyisin kave on lähinnä myytti Valeronissa. Jos niitä on vielä olemassa, ovat ne menneet kauas sivilisaation rajoille, tai sitäkin pidemmälle, Valeronin ulkopuoliseen hävitykseen. Sanotaan että Rínnissä, Valedien takana on vielä lohikäärmeistä. Sama pätee sen takana mahdollisesti sijaitsevassa, kiistellyssä Nagùddarin maassa. Joka tapauksessa, valitettavan selvää on, että olento, joka oli kerran niin tärkeä osa Valeronia ja sen ihmisten kulttuuria, on nyt käytännössä poissa. Ilman henki, tulen henki, lohikäärme, kave, on nyt vain legenda suurimmalle osalle valerin joukossa.

Kave jakaa kohtalonsa monen muun taruolennon kanssa. Kertovathan tarinat myös jättiläisistä ja maahisista. Maahiset, pieni kansa, josta puhutaan laajasti Arinothi-heimon vanhoissa lauluissa nimellä asirbali. Kahden kansan sanottiin ystävystyneen ja rakastaneen toisiaan. Mutta kun Arinothi-heimo katosi, ja Imperiumi tuli valtaan sen tilalle, tuli maahisista arkoja, eivätkä ne enää pitäneet ihmisistä. Tarinat kertovat niiden paenneen, piiloutuneen uuden, sivistyneen maailman silmistä syvälle maan alle, vuorten uumeniin. Jättiläisten puolestaan sanotaan jättäneen Valeronin jo aiemmin, ja matkanneen kauas itään. Historioitsijat toteavat, että Alünin saarella oli jättiläissotureita, jotka taistelivat Unaharin arinothin puolella, Gendorillia vastaan. Ne kuitenkin kuolivat kaikki, Unaharin laulaessa katkeruudessaan valtakuntansa meren alle. Niin maahisista kuin jättiläisistäkään ei ole näkynyt todisteita tuhansiin vuosiin. Jotkut kuitenkin tarinoivat, että Vapaanmaan suuret patsaat olisivat jättiläisiä, jotka aika on muuttanut kiveksi.

Kentaurit ovat joukko, josta moni Valeronilainen on paremmin tietoinen. Syy tälle saattaa olla se, että kentaurit tapettiin sukupuuttoon vasta neljännellä Aikakaudella. Kentaurit olivat kansa, joka asutti Nadoskoksen maata, effereiden kanssa. Nämä kaksi kansaa olivat tuhansia vuosia liitoksissa toisiinsa, ja moni on spekuloinut, että ne olisivat suoraa sukua toisilleen, tavoilla, joita ei tässä lähdetä tarkentamaan. Kentaurien tiedetään olleen hyvin konservatiivisia, ja aggressiivisia muille kuin effereille. Kentaurien tiedettiin tappaneen suuria määriä ihmisiä, niin epäonnisia matkamiehiä, kuin kauppiaita ja vierailevia prinssejäkin.

Näiden olentojen historia on monimutkainen, ja monin tavoin hyvin traaginen. Tietyt efferi-uskonnon lahkot pitivät kentaureja pyhinä; siunattuna yhdistelmänä maailman kahta älykästä lajia. Toinen, ja ajan myötä yleisempi näkökulma oli kuitenkin se, että kentaurit olivat nimenomaan epäpyhiä, ja häväistys molemmille roduille. Samaa kantaa tukivat myös astraliittit, jotka näkivät kentaurien kaltaisen olennon pyhäinhäväistyksenä, ja pahan taian tuotoksena. Astraliittiuskonto pitää nimittäin ihmistä ainoana älykkäänä olentona, eikä kentaurien olemassaoloa pystytty hyväksymään. Nämä uskomukset, yhdistettynä onnettomuuksiin ja kuolemiin, johtivat siihen, että paineet kahden rodun välillä kuohuivat yli, ja Kentaurisotien aikana tapettiin Nadoskoksen kentaurit sukupuuttoon. Tämä hiljetty ja harvoin esitetty fakta on häpeäpilkku, josta puhuminen on nykypäivän Nadoskoksessa täydellinen tabu. Kokonaisen rodun, ja vieläpä melko älykkään rodun tuhoaminen, on asia, jota ei olla myöhempinä aikoina juhlittu, eikä Kentaurisodista opeteta kouluissa. Istuin on myöhemmin kieltänyt kentaurinluurankojen esittämisen, muutoin kuin tarkkaan valvotuissa tapauksissa, kuten tietyissä museoissa. Suurin osa luurangoista on palautettu Nadoskokseen, missä ne on haudattu joukkohautoihin, joita Istuimen sotilaat vartioivat.

Näihin tapauksiin voitaisiin myös verrata sitä, mitä on tapahtunut merellä. Merenkävijöille on selvää, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Valednonin puhdistuksesta. Puhdistus oli sota, tai pitkäaikainen projekti, joka tapahtui Seledorin ja Valeronin Imperiumin välisen rauhan aikana, kolmannella Aikakaudella. Ennen tätä, piinasi Valednonin valtamerta moni sellainen olento, joka on myöhemmin täysin tuhottu. Syöjät, joiden alkuperäinen nimi on myöhemmin kadotettu, olivat merihirviöitä, jotka piinasivat Valeronilaisia merenkävijöitä ennen puhdistusta. Niiden sanotaan ollen valtavia, pitkiä, ankeriasmaisia kaloja, joiden kasvot muistuttivat ihmisten kasvoja. Syöjiä kuvaillaan älykkäiksi ja viekkaiksi, ja tahallaan kiusaa ja kauhua kylväviksi olennoiksi. Tharfui, tai tauruit puolestaan, olivat suuria, rapumaisia olentoja, jotka hyökkäilivät laivojen kimppuun hyvin aggressiivisesti. Tauruitten sanotaan vieneen laivoja pohjaan sekunneissa, syvälle valtameren pimeyteen. Ne aiheuttivat myös kovaa, kimakkaa ääntä, joka oli kyllin kova puhkaisemana merimiesten tärykalvot. Nämä seikat yhdessä oikeuttivat sen yleisen nimen, meridemoni, ja olennon sanottiin karanneet helvetistä aikojen alussa, ja piiloutuneen enkeleitä meren syvyyksiin. Kumpikin näistä lajeista tuhottiin täysin Valednonilta noina aikoina, niin että niitä elää nykyisin ainoastaan Urgaean syvyyksissä, Valeronin ulkopuolella. Silti merimiehet kertovat yhä kauhutarinoita näistä otuksista, ja siitä miten meridemonin vihellyksen saattaa kuulla öisin laivan rungon ulkopuolelta, juuri ennen kuin se iskee.

Moni näitä tarinoita kuullessaan saattaa tuntea olonsa helpottuneeksi. Menneisyyden hirviöt ovat kukistettu ja poissa. Merimiehet iloitsevat, ja erämaissa matkaavat nauttivat rauhaisin mielin taivaan sinisyydestä. Ja silti, tästä kaikesta huolimatta olen huomannut ihmisissä tietyn, haikean kaipuun. Kaipuun, jota he eivät välttämättä edes itse tunnista. Sanattoman ymmärryksen siitä, että vaikka maailma on nyt turvallisempi, on se tavallaan myös harmaampi. Olet varmasti kuullut ne tarinat, joita omasta suvustani sanotaan.

Myönnän, että kun kävelen Edwyninkiven, sukuni perinnön muinaisia käytäviä, voin silmäkulmastani silloin tällöin nähdä punaisten silmien kiiluvan pimeydessä, tai hiljaisen lohikäärmeenlaulun kaikuvan luolien tutkimattomista syvyyksistä. Ja pienen hetken, toivon aina, etteivät aistini olisikaan pettänyt minua. Toivon, siitä huolimatta, että tiedän, tutkineeni kaikki nuo käytävät läpi. Vaikka tiedän, ettei vanha Halla oikeasti lymyile Edwyninkiven syvyyksissä. Toden totta, siinä missä lohikäärmeiden pelko katosi, katosi maailmasta myös jotain taianomaista, joka ei välttämättä koskaan palaa takaisin. Kenties juuri siksi me yhä painaudumme kirjojemme pariin. Kirjojen ritareista ja lohikäärmeistä, sankareista ja hirviöistä. Ja tarinoihin syventyessämme salaa toivomme, että jossain kaukana, merien ja vuorten takana, olisi yhä lohikäärmeitä.

Taivasta vahtien,

Armón

ps. kallo Edwyninkiven valtaistuinsalissa on kivestä veistetty väärennös. Jos Halla oli olemassa, sen luut ovat jossain muualla.