TAIVAANVARJO

Amoros Kyvanid oli Kyvanin suurkuningas, ja lähti ikiaikaisten esi-isiensä tapaan sotaan mustavalkoisen viirin alla. Mutta siinä missä esi-isät sotivat idässä, vei Amoroksen tie länteen, kuten myös hänen isällään ja isoisällään. Paha tuuli puhalsi lännestä, meren takaa, ja toi mukanaan vanhan, valkoisen vihollisen. Merentakaisen valtakunnan, Seledorin, joka levittäytyi kuin kauhun henki hirvittävänä myrskynä rannikoiden ylle. Kuten Ikastoksen ja Anastasioksen laulussa lauletaan:

Meren takaa nousi uhka,
Myrskytuuli ahavainen.
Saapui vanha vihollinen,
Meriväki pahan siemen,
Noitakansan synkkämielet.
Kirkas silmä, musta sydän
Raaka sielu, armoa vailla.
Tuli sieltä kaukomailta,
Merivaltakunnan luota,
Seledorin synkkyydestä.
Repi meret repi rannat,
Rikki raiskas kaunokunnat.
Sulonummet soramaaksi,
Metsät merien pohjiksi.
Saaret riuhtoi paikoiltansa,
Saastutti suloiset sannat,
Hukutti kotoiset rannat.
Paloi merinen ja mainen,
Kärsi kuoli hyvä kansa.
Kalastaja kuin myös paimen,
Sylin kiinni toisissansa.

Punaisen taivaan taistelussa he löivät Seledorin, hyökäten taivaalta runoratsuillansa esi-isiensä tapaan, vaan tulivat sittemmin lyödyksi Tir-Virnannothin taistelussa, mihin kuoli kuningas Amorkai Sukeltaja, ensimmäinen sitä nimeä. Amoroksen isoisä syöksyi mereen ja upposi Rapujenrannikolle, eikä häntä koskaan löydetty. Solonin kolmannessa taistelussa he kohtasivat Seledorin uudelleen, mutta sitä taistelua kutsutaan Pegasosten kyynelten taisteluksi, tai Pegasossateeksi. Siellä Merivaltakunta löi Valeronin, ja Amoros sai todistaa, kun paha noituus repi Kyvanan ylpeät runoratsastajat alas korkeuksista, salamoin, tulipalloin ja kirotuin tuulin, niin että puolet kaikista maailman pegasoksista sai surmansa, ja syöksyi Valednonin mustiin vesiin kuin kivet avaruudesta. Siellä kuoli Amorkai toinen nimeään, ja tämän serkut Amarbal ja Aramtal. Nuori Amoros selvisi, mutta menetti silmänsä ja kätensä. Tuore kuningas sai kuitenkin myös toisen haavan. Näkymättömän loven sydämeensä, ja pelko valtasi hänen mielensä ja henkensä kuin ankara ja armoton tulehdus, eikä ikinä enää päästänyt häntä otteestaan. Koskaan ei se parantunut, vaan otti nuoren hallitsijan valtaansa, eikä hän enää uskaltanut käydä sotaan Merentakaista valtakuntaa vastaan. Kuninkaan mieli vääristyi, ja kieroutuneissa ajatuksissaan alkoi hän kunnioittamaan ja rakastamaan Seledoria, ystäviensä kauhuksi. Kun sota hävittiin, ja Valeron lankesi Kalpalturionin, Punaisen keisarin pahan vallan alle, oli Amoroksen Kyvana hänen suurimpia tukijoitaan. Amoros tuli Kalpalturionin ja Seledien luokse, ja suuteli heidän jalkojaan, vannoen ikuista ystävyyttä ja uskollisuutta merten herroille. ”Meri on voittanut taivaan”, hänen tiedetään julistaneen. Niin Amoros Kyvanid takoi ketjun omaan kaulaansa, ja alistui tyrskyn lapsille. Oudon uskonnon hän itselleen otti, meren takaa, ja hylkäsi ja suoraan kielsi Kyvanan valtakunnan ikivanhat tavat. Tätä eivät vanhat kiirat, Kyvanan itäiset ratsuparonit voineet hyväksyä, vaan kävivät vastarintaan omaa kuningastaan vastaan. Siitä alkoi suuri ja verinen sisällissota, sota kuningasta- sota heikkoutta ja hulluutta vastaan. Tuon vastarinnan johtajat olivat Anarkai Kyvanid, kuninkaan oma serkku, jota kutsuttiin Mustavalkoiseksi salamaksi, ja kiir Ergolon Varnikonis, kiirojen vanhin. Avuttomana he kohtasivat kuninkaan, haastaen tämän teot ja kyseenalaistaen tämän aatteet, anoen yhteisen sukunsa ja perintönsä puolesta, että kuningas harkitsisi uudelleen. Sillä siinä missä pohjoisessa oli suuri vastarinta, ja Ebafir ja Caedan sotivat Punaista keisaria vastaan, oli Kyvan alistunut taistelutta. Tuon alistumisen kautta, oli kuningas antanut voimansa Kalpalturionille, niin että Kyvanan pojat sotivat nyt vihollisen puolella muita valeronilaisia vastaan.

”Ajatelkaa isäänne”, Anarkai kehotti serkkuaan. ”Ajatelkaa isoisäänne, ja isääni Aramtalia ja setäämme Amarbalia! Ajatelkaa heidän uhraustaan!”

”Me olimme typeriä haastaessamme Valtameren voiman! Lännessä on luonnon valta. Kohtalo ja tulevaisuus ovat myrskyn poikien, ja korkean keisarin käsissä! Keitä me olimme sitä haastamaan. Ylpeitä! Liian ylpeitä!”

”Pelko on vallannut sydämenne!” Anarkai julkesi huutamaan. ”Te alistutte viholliselle, mutta alistatte samalla myös meidät, ja isämme, joiden maa tämä on!”

”Onko kuolema jo liian kaukana teistä? Oletteko unohtaneet Solonin sateen? Unohtaneet Tir-Virnannothin tuhon? Varokaa sanojanne, sillä kuolema saattaa olla lähempänä kuin luulette!” Tästä suuttuivat Anarkai ja vanha Ergolon, jotka olivat hekin olleet noissa taisteluissa, sotineet samat sodat ja nähneet saman, minkä kuningaskin.

”Mikä on se kuningas, joka uhkailee aseveljiään, niitä, jotka ovat taistelleet hänen kyljellään, silloin kun he saapuvat puhtain sydämin anomaan hänen eteensä!” haastoi Ergolon silloin, vanhin ja ylpein kiirojen joukossa.

”Sellainen kuningas, joka on nähnyt totuuden”, Amoros totesi. ”Kuningas, joka on hylännyt isiemme erheelliset tavat ja tavoitteet!”

”Silloin on Kyvanin valtaistuin tyhjä, ja viimeinen kuningas nukkuu Solonin vesissä!” karjui silloin Ergolon, joka oli ollut läheinen ystävä kuningas Amorkaille, sekä ensimmäiselle että toiselle. Mutta tätä ei kuningas voinut hyväksyä, vaan tapatutti Ergolonin, ja lähetti hänen ruumiinsa osat pohjoiseen punaiselle keisarille, sillä Ergolon oli tappanut monia Seledejä vanhojen sotien aikana, ja hän oli vihattu heidän joukossaan. Mutta Anarkaita hän ei tappanut, vaan säästi miehen, sillä oli tämän serkku. Hän lukitsi Mustavalkoisen salaman Dolarvan korkeimpaan torniin, tarkoituksenaan murtaa ja käännyttää mies omaan kantaansa. Näin luuli kuningas Amoros lyöneensä vastarinnan, ja komensi kiirat hyökkäämään pohjoiseen, Kalpalturionin puolesta, osana Punaisen keisarin armeijoita. Mutta kiir Laxandar Atelpar, joka tunnettiin nimellä Taivaantorvi, ei tätä tehnyt. Ergolonin ja Anarkain esimerkistä motivoituneena Laxandar mobilisoi kyllä kiirat sotajalalle, muttei vienyt heitä pohjoiseen. Maanpakoon hän johti heidät, vastarintaan väärää kuningasta vastaan, piiloon Norronian jylhille rajoille.

Petturuus sai kuningas Amoroksen suunniltaan, ja tämä lähetti armeijansa tuhoamaan ja polttamaan Kyrianian, konnut Kynai-joen varsilla, joilla kiirojen perintömaat olivat. Hirvittäviä tekoja siellä tehtiin, kauheampia kuin vanhojen sotien aikana kummallakaan puolella, mutta kiirat eivät taipuneet. Amoroksen käskynhaltijat olivat tuolloin Qalimlä eli Ulimas, joka oli seledi, ja Aren van Röstt Tauminmaalta. Kalpalturion, punainen keisari oli lähettänyt kummankin, ja heidän valtansa oli suuri valtakunnassa. Van Röstt, kuten Amoroskin, oli uskollinen ja alistunut Seledorilaisille, ja uskoi heidän ylivertaisuuteensa, ja kykyynsä hallita Valeronia paremmin kuin valeronilaiset itse. Hänestä muodostui kuninkaan luottomies, ja käytännössä sijaishallitsija. Rösttin komennosta marssivat Kyvanin armeijat Kalpalturionin punaisten legioonien tukemina itään, ja tuhosivat kiirojen maat. Mutta yhäkään eivät kiirat taipuneet, vaan vastustivat uljaasti maansa vallannutta vihollista. Vuorten juurilta he lensivät, ja hyökkäilivät vihollisen kimppuun viekkaalla voimalla. Heidän joukossaan oli myös kuninkaan ainoa poika, Ikastos, joka oli ollut Anarkain kasvattina idässä kiirojen kanssa, Kyvanin prinssien tapaan. Amoros sanoi kiirojen käännyttäneen poikansa häntä ja totuutta vastaan, mutta Ikastos oli jalo ja viisas jo nuorena, ja oli itse valinnut kiirat isänsä hulluuden ohitse, vaikka Laxandar oli antanut tälle mahdollisuuden lähteä.

Kauniita lauluja on myöhemmin laulettu kiirojen urheudesta, ja siitä miten he uhmasivat omien henkiensä ja perintöjensä pantilla vierasta valtaa, ja kuningasta, jonka he kokivat epäoikeudenmukaiseksi ja pahaksi.